Sen nykyään jo unohtaa. ei sitä muista. Sitä alkaa unohtaa ne huonot asiat ja muistelee niitä hyviä hetkiä. Ne hetket on niitä ku sortuu, tuntuu ettei vaan enää jaksa. Katse lasittuu kyynelten takana. Sitten alkaa syyttään itteään siitä kaikesta paskasta; "entä jos oisin tehny siinä tilanteessa niin, voiku en ois sanonu sitä ja kumpa oisin tajunnu sanoo näin..".
Mä uskon..toivon..että ajankuluessa tää tunne katoaa kokonaan, tää kamala tyhjä fiilis, kun tajuaa että toiselle sä olit vaan pelkkä lelu, nappula sen ikiomassa shakissa. Ihmiselle, kenestä sä tykkäsit niin paljon että välillä se sattu. Mun pilvilinna todella romahti, mut perustat uudelle on jo rakentumassa. Se nousee, siitä oon varma, hitaasti ja varmasti, koska tällä hetkellä sen ainut rakentaja oon minä, kun muihin ei voi luottaa.
Kun päästää sairaan ihmisen sun elämään, pikku hiljaa se alkaa saastuttaan suo itteäskin, ei sitä huomaa. Huomaa yhtäkkiä kuinka elämä alkaa rakentua toisen ympärille, omat mielipiteet, arvot ja haaveet vaan muuttuu, et pidä siitä, mut sen vaan antaa tapahtua. Sitä kuvittelee et näin se menee. Rakkaus ei oo enään terveellistä, se on huumetta, riippuvuutta. Se on kuin painajainen joka on naamioitunu hyväks uneks josta pitäs herätä. Sekään, että toinen kunnioittaisi suo sen verran että olisi uskollinen ei herätä.
Siihen aikaa mulle sanottiin että kunnioitus pitää ansaita. Se herätti. Kunnioitusta ei pidä ansaita, se on ja pysyy kunnes sen menettää. Se tän maailman ongelma nykyään onki, ihmiset ei kunnioita toisiaan. Se on surullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti