Sitä jossain vaiheessa vaan unohtaa elää, elämä muuttuu suorittamiseksi ja odotteluksi. Koko ajan odottaa että elämässä tapahtuu jotain suurempaa ja parempaa; Lopettaa itsensä kuuntelun. Elämä vaan liikkuu eteenpäin muitten ehdoilla, päivät kuluu huomaamatta.

Sitten joku kaataa sangollisen kylmää vettä päälle. Silmät aukeaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Edessä aukeaa aivan uusi näkymä, ihan niinkuin olisi kattonut elokuvaa ilman ääniä, yrittänyt etsiä punaista pistettä mustavalkoisesta taulusta.

Stressaaminen on turhaa, silti me nostetaan aina uusi paino selkään arkipäivän asioista. Kohta sitä kulkee täysin maahanlyötynä, ja aivan huomaamatta. Pian sitä on niin pirstaleina omien hermojensa kanssa ettei enää jaksa. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömiltä. Siinä vaiheessa pitää vaan puhaltaa peli poikki. Laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja ennen kaikkea alkaa kuunnella itseään. Mitä SINÄ haluat. Mtä SINÄ tarvitset. On liian helppo unohtaa omat tarpeet. Jollain tavalla on helpompaa mennä virrassa mukana, muiden ehdoilla, vaikkei se tuntuiskaa parhaimmalta vaihtoehdolta. Usein itsensä kuunteleminen on haaste, siihen vaaditaan uskoa ja luottamusta.

Yksin ja itsenäisesti eläminen ei oo aina helppoa. Sä oot yksin vastuussa itsestäs ja hyvinvoinnistas. Sen takia onkin tärkee muistutella itellensä mitä haluaa, mikä on tärkeetä, ja minkä arvojen mukaa sitä haluaa elää, koska kukaan muu ei oo sitä tekemäs sun puolesta. Jokainen meistä on loppupelissä tässä elämässä yksin. Vaan sinä itse voit vaikuttaa. Vaan sinä itse voit muuttaa elämäs suunnan. Sitä tosi usein iltasin vaan makaa sängyssä monta tuntia nukahtamatta pää täynnä ajatuksia ja murheita. Ne on niitä hetkiä kun tuntee itsensä eniten yksinäiseksi. Sillon täytyy vaan löytää niistä asioista ne positiiviset puolet, ja yrittää ajatella tätä hetkeä, yrittää elää tässä hetkessä. Koska mitä järkeä on elää tulevaisuudessa tai menneisyydessä, hetkissä joihin et voi vaikuttaa millään tavalla, ja samalla antaa tän hetken valua ohi, johon vielä pystyisit vaikuttamaan.

Se on kaikki kiinni omasta asenteesta.

listen

Se on ku kävelis vastavirtaan kadulla jossa sadat kiireiset ihmiset ohittaa sut katsomatta, huomaamatta, ajattelematta. Sä oot niille ilmaa, jotain mitä ei tarvii huomioida. Sitä ei vaan kehtaa kääntyy ja huutaa, "mäki oon olemassa, hidasta, pyydä anteeks" sen kerran ku sen tekee, sä muutut yhtäkkiä siks kiireiseks ihmiseks joka ei huomaa ketään, ketä ei kiinnosta mikään muuku oma elämä.  Tää tunne tulee usein ku haluis ja yrittäis puhuu jollekki siitä miltä susta oikeesti tuntuu. Aina ku avaa suunsa tulee fiilis et ei toi kuitenkaa jaksa kuunnella, ei sitä kiinnosta, mitä mä täs jauhan paskaa. Oma asia muuttuu yhtäkkiä niin turhaks, ja sit heittää vaan jonku jutun päälle ja auttaa toista unohtaa mitä just äsken olit yrittäny jakaa sen kanssa. Niin harva kuuntelee, pysähtyy.

Mistä asti asiat on ollu niin että muilla ihmisillä ei oo enään merkitystä? Sekö riittää että itellä on niin hyvä olla että voi alkaa valittaa jostain turhasta ihmiselle josta näkee selvästi ettei sillä päälimmäisenä murheena pääseekö juhiin viikonlppuna kun on töitä..

Helposti piilottaa oikeet tunteet kaiken pinta paska alle.  Ja sit kun sitä on niin helppo jatkaa, kadottaa joka hetki pienen palan oikeesta kivusta, tunteesta.. kohta niitä ei oo enää jäljellä ja jäljelle jää vaan kuori, muisto  ihmisestä jonka kodotit aikaa sitte. Monelle käy niin. virta vie mukanaan ennen ku oot ees oppinu tunteen itessöäs sitä mitä sisimmässäs haluisit olla. Se on helpompaa. Harva meistä enää jaksaa uida sitä virtaa vastaan, ympäristön paine on niin kova. Koko ajan odotetaan jotain, pitäs tehä enemmän, kokee enemmän, suorittaa, opiskella, tienata, omistaa. Ei enää riitä että olis vaan onnellinen. Raha ei oo koskaan tehny onnelliseks, eikä maine, se on vaan tän yhteiskunnan luoma käsitys, käsitys ja malli mitä pitäs parhaaseen mahdolliseen tapaa tavotella ja ihannoida. Ihmiset jotka "tyytyy" olemaan vaan töissä, "duunarit", on sitä pohjasakkaa, ihmisiä joilla ei oo unelmia, ihmisiä jotka ei oo jaksanu jahdata omia unelmia ja tulla varakkaiks. kuva vääristyy vaan helposti siinä vaiheessa kun kysytään, "entä onnellisuus?" Täs maailmas sil ei oo enään arvoo. erilaisuus ja kyky rakastaa ja välittä lasketaan heikkoutena.

Vanhana ei kuulu herätä, ja miettiä mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä toisin että olisi voinut nauttia, rakastaa ja olla onnellinen. Ei, sillon kuuluu jatkaa nauttimisesta, jatkaa elämistä. Meillä on täällä  kaikille oma aika, oma aika tehdä kaikki hyvin, oma aika elää ja olla. Sinä päätät, vain sinä päätät mitä sillä on annettava sulle. mikä on tärkeintä.

for you

Sen nykyään jo unohtaa. ei sitä muista. Sitä alkaa unohtaa ne huonot asiat ja muistelee niitä hyviä hetkiä. Ne hetket on niitä ku sortuu, tuntuu ettei vaan enää jaksa. Katse lasittuu kyynelten takana. Sitten alkaa syyttään itteään siitä kaikesta paskasta; "entä jos oisin tehny siinä tilanteessa niin, voiku en ois sanonu sitä ja kumpa oisin tajunnu sanoo näin..".   

Mä uskon..toivon..että ajankuluessa tää tunne katoaa kokonaan, tää kamala tyhjä fiilis, kun tajuaa että toiselle sä olit vaan pelkkä lelu, nappula sen ikiomassa shakissa. Ihmiselle, kenestä sä tykkäsit niin paljon että välillä se sattu. Mun pilvilinna todella romahti, mut perustat uudelle on jo rakentumassa. Se nousee, siitä oon varma, hitaasti ja varmasti, koska tällä hetkellä sen ainut rakentaja oon minä, kun muihin ei voi luottaa.

 Kun päästää sairaan ihmisen sun elämään, pikku hiljaa se alkaa saastuttaan suo itteäskin, ei sitä huomaa. Huomaa yhtäkkiä kuinka elämä alkaa rakentua toisen ympärille, omat mielipiteet, arvot ja haaveet vaan muuttuu, et pidä siitä, mut sen vaan antaa tapahtua. Sitä kuvittelee et näin se menee. Rakkaus ei oo enään terveellistä, se on huumetta, riippuvuutta. Se on kuin painajainen joka on naamioitunu hyväks uneks josta pitäs herätä. Sekään, että toinen kunnioittaisi suo sen verran että olisi uskollinen ei herätä.

Siihen aikaa mulle sanottiin että kunnioitus pitää ansaita. Se herätti. Kunnioitusta ei pidä ansaita, se on ja pysyy kunnes sen menettää. Se tän maailman ongelma nykyään onki, ihmiset ei kunnioita toisiaan. Se on surullista.